22 maaliskuuta 2015

Kiitos! -kirjoitus mielikuvituksesta ja todellisuudesta


Tapahtuman Facebook-sivu: Avautumisia 2015 -musiikillinen ilta

18.4. klo19.00 Tikkurilan Vernissassa saa ensiesityksensä performanssini nimeltä Kiitos!. Punaisena lankana esityksessä on kiitollisuus. Tämä tarkoittaa pyrkimystä katsoa kaikkia vastaan tulevia asioita tärkeinä, väistämättöminä ovina elämän polulla

Onko kyse fatalistisesta ajattelusta? Tietyllä tapaa kyllä, mutta samalla ei laisinkaan. Uskon ihmisen "omaan valintaan", mutta en usko tämän käsitteen merkityksen oivaltamisen olevan mahdollinen ilman sopusoinnun löytämistä niiden asioiden kanssa, joihin ihminen ei voi vaikuttaa. Ilman kykyä kiittää.

Iloiset asiat on helppo hyväksyä ja ottaa omakseen, mutta surullisia tai muuten epämiellyttäviä asioita kohdatessa sitä helposti ajattelee, että myös "parempi" todellisuus olisi ollut mahdollinen. Jos itse tai joku muu olisi tehnyt niin tai näin tai noin.

Pettyessään ihminen kohtaa todellisuuden ja kuvittelemansa todellisuuden, eli odotustensa, rajan. Miten voi olla surullinen tai jopa vihainen todellisuudelle? Ja toisaalta miksi olla vihainen myöskään omalle mielikuvitukselleen?

Miksi todellisuuden kohtaaminen herättää joskus niin vahvoja kielteisiä tunteita? Onhan se ainoa asia, mitä meillä todella on. Eikö sen kohtaamisesta pitäisi kiittää?

Tietenkään tunteita ei saa väheksyä, eikä painaa väkivalloin alas. Ihminen ei ole kone. Päinvastoin, ihminen elää tunteillaan! Tunnemaailmaa pitää vaalia ja rikastuttaa parhaansa mukaan.

Mutta tunteita ei saisi sitoa olettamuksiinsa siitä, mikä todellisuudessa sinällään on "oikein tai väärin". Todellisuus on todellisuus. Jos se herättää iloa, kiitä siitä hetkestä ja jatka elämää. Jos se herättää surua, kiitä siitäkin hetkestä ja jatka elämää. Tämä on ihmisen "oman valinnan" dynamiikan ydin. Ikivanhaa elämänviisautaa. Muistaakseni idästä...

Ja niin totta. Sitä rakentaa helposti elämästä itselleen laatikon, jonka seiniä mielikuvituksellaan, haaveillaan ja odotuksillaan maalailee mieleisekseen. Mielellämme kun on merkillinen pyrkimys etsiä kaaoksesta järjestystä. Ja ihminen onkin tässä työssä melko taitava. Mitä muuta vaikkapa musiikkikaan on kuin järjestyksen etsimistä?

Kyky löytää järjestystä järkeilemällä rajoittuu kuitenkin kovin pintapuoliselle tasolle. Tiedän, miten säveltää kappaleen. Tiedän, miten ansaita tietty määrä rahaa kuukaudessa, jotta saa katon pään päälle ja kaupasta ruokaa. Ja sosiaalisista suhteista minulla on tietty käsitys, jonka perusteella voin ennakoida asioiden tapahtuvan tietyllä todennäköisyydellä.

Arjessa selviytymiseen asioiden ennakointi on hyödyllinen kyky. Mutta onko pelkkä fyysinen selviytyminen sama asia kuin eläminen ja onni?

Elämää voi järkeillä ja ennakoida vain tiettyyn pisteeseen asti. Yrittäessä viedä järkeilyä pidemmälle kuin se kantaa, on helppo hukata kontakti itse elämään. Tämän asian tunnen omakohtaisesti hyvin.

Järkeilyä harjoitellessa alkaa helposti katsoa elämää ikään kuin ulkoapäin. "Minä tässä suunnittelen omaa elämääni, ja se varsinainen elämä on tuolla jossain." Sitä alkaa saada jopa (ontonlaista) tyydytystä siitä, että osaa nähdä "elämän kaavoja" ja pystyy rakentamaan niitä hyödyntäen tulevaisuutta.

Kunnes huomaa, että tulevaisuuttaan kuvitellessa ja rakennellessa on kääntänyt katseen pois juuri siitä, mitä tavoittelee: elämästä juuri tässä ja nyt.

Onneksi on kaksi hienoa sanaa, jotka auttavat siirtämään huomion takaisin olennaiseen: "kiitos" ja "anteeksi".

Kiittäminen antaa merkityksen kaikelle, mitä on, ja nostaa jalustalle elämän ytimen kaikessa arvaamattomuudessaan ja monimuotoisuudessaan. Se on läheistä sukua sanalle "anteeksi".

Siinä missä "kiitos" mahdollistaa hyväksymisen, "anteeksi" puolestaan parantaa mielikuvituksen ja todellisuuden törmäyksistä aiheutuneita ruhjeita ennen kuin ne ehtivät sulautua osaksi eräänlaista todellisuuden kieltävää todellisuutta, negatiivisuutta, pelkoa, vastuuttomuutta, tai miksi sitä haluaakaan kutsua.

Jos nämä kaksi sanaa tulevat sanojaltaan syvältä sydämestä, avaavat ne ikkunan elämän ihmeeseen. Ne nostavat ihmisen pois itserakennetuista mielikuvista, todellisuutta pakoilevista haaveista ja ylpeydestä. Ne siirtävät ihmisen tähän hetkeen tekemään juuri niitä syvimpiä "omia valintoja" tällä ihmeellisellä elämän polulla. Ne mahdollistavat elämisen.

Elänkö siis nyt täyttä elämää, kun näin antaumuksella elämän ihmeistä kirjoitan? En vielä. Mutta pienin askelin ja oivalluksin polku rakentuu. Yksi askel siinä on performanssini nimeltä Kiitos! Tervetuloa katsomaan!