24 heinäkuuta 2014

Etsintäkuulutus: Ammattitaitoiset betoninvalajat






Tiesitkö, että antiikin Rooman kuuluisa jäänne Colosseum on rakennettu betonista? Betoni on mainio rakennusaine, joka kestää jopa vuosituhansia. Ei huolta. Tämä blogi ei varsinaisesti käsittele rakennustekniikkaa. Huomio Colosseumin rakennusmateriaalista on kuitenkin tämän kirjoituksen ydin.

Sarastipa nimittäin taas yksi uusi aamu antiikin Roomassa. Päivä oli kaunis, ja elämä arkista ja ennustettavaa. Linnut lauloivat, ihmiset käyskentelivät kaduilla, ja sieltä täältä kuuluvat uutiset sotatantereilta suodattuivat sopivan kauas henkilökohtaiselta tasolta. Eilen ajetut kilpa-ajot yöhön jatkuneine oheisohjelmineen huvittivat mieltä edelleen. Elämä tuntui jotakuinkin tasapainoiselta ja mukavalta.

Rakennusmiehet lähtivät työmaalle, kuten eilenkin. Tänään työmaalla oli tarkoitus valaa kantava betoniseinä uuteen uljaaseen roomalaiseen rakennukseen. Työnjohtaja kutsui työväen kokoon ja huusi betoninvalajia. Kutsuun ei vastattu. Betoninvalajat olivat ilmeisesti lähteneet omatoimiselle lomalla. Työpäivä peruttiin ja valajia etsimään lähetettiin ratsumiehiä jokaiseen maailmankolkkaan. Mutta betoninvalajia ei löytynyt. He olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Oli koittanut erikoinen päivä. Päivä, jolloin ihmisen täytyi myöntää itselleen, että yksi keskeisistä ymmärryksenalueista ja taidoista oli yksinkertaisesti päässyt unohtumaan. Ihmiskunta oli astunut uuteen aikakauteen, keski-aikaan. Kesti useita satoja vuosia opetella tuo ennen niin arkipäiväinen ja itsestäänselvänä pidetty taito uudelleen. Sitä odotellessa betonirakennuksia ei toistaiseksi rakennettaisi.

Edellä kerrottu tarina on tosi. Voit tarkastaa Wikipediasta, jos satuit nukkumaan taidehistorian tunneilla. Se on esimerkki siitä, että ihminen yksilötasolla ja koko ihmiskunta kollektiivisesti voi tietyissä olosuhteissa taantua taidollisesti ja tiedollisesti ilman, että kukaan huomaa, saatikka tekee mitään ennen kuin on liian myöhäistä.

Miksi kerron tämän?

Olen saanut useamman kuin yhden palautteen, joissa ihmetellään viimeaikaisten töideni synkkyyttä. Koska yleisöni ei ole järin suuri, tällainen valtaisa palauteryöppy herättää ajatuksia. Teemani ovat liikkuneet karkeasti ottaen elämäntarkoituksen, rahan, status-symboleiden ja totuudenmukaisuuden käsitteiden äärellä. Miksi nämä totiset aiheet?

Ihminen on yhtä kuin rytmi. Rytmi syttyy meihin ensimmäisten elintoimintojen joukossa jo sikiönä, kun sydän herää vastuulliseen tehtäväänsä. Rytmi myös pysähtyy meissä aivan viimeisenä, kun elintoimintomme lakkaavat. Näiden kahden pisteen väliin mahtuu koko ihmiselämä, joka perustuu kellontarkasti hallittuun rytmiin. Hengitämme rytmissä. Nukumme rytmissä. Puhumme rytmissä. Kävelemme rytmissä. Koita vaikka kävellä rikkoen käsiesi luontainen heilumisrytmi, niin huomaat, miten vaivalloiseksi kävely muuttuu.

Kaikki välittömästi ja välillisesti rytmiin perustuva toiminta, eli lähes kaikki mitä teemme, juontaa juurensa dynamiikkaan, johon tutustuimme äitimme kohdussa peilatessamme omaa sisäistä pulssiamme äitimme pulssiin. Se on viitekehys, johon koko elämämme rakentuu. Musiikki tutkii tätä viitekehystä.

Musiikki on keino kairata reitti ihmisen tietoisuuden syvimpiin kerroksiin. Tämä reitti on avoinna arvoista vapaana. Rytmi ja sävelet ovat puolueettomia. Siksi rytmin ja sävelten luojalle jää vastuu niiden asettamisesta kontekstiin, jossa väylää ihmisen alkukantaisimpiin vaistoihin ja tunteisiin seilataan vastuullisesti.

On kolme elementtiä, joiden vuorovaikutuksesta olen taiteilijana tällä hetkellä kiinnostunut. Taide, viihde ja talous. Nämä kolme asiaa liittyvät erottamattomasti käsitykseen yksilön arvosta ja yksilöllisyyden roolista yhteisössämme.

Edellä mainittujen elementtien välillä ei välttämättä tarvitse olla ristiriitaa, mutta ikävä kyllä todistusaineisto on raskauttava sen suhteen, että useissa tapauksissa vastakkainasettelulle on perusteet.

Talous on mekanismi, joka käsittelee ihmisten välisiin velvoitteisiin ja palveluksiin perustuvaa energiaa. Sen ydin on ylläpitää toimintatapoja ja pelisääntöjä, joiden avulla voimme toteuttaa yhteisponnistelua edellyttäviä hankkeita. Tämä on hyvä ajatus, mutta tuntuu siltä, että talouteen liittyvät asiat ovat monessa yhteydessä nousseet rooliin, joka niille ei kuulu. Esimerkiksi raha ja sen mukanaan tuomat status-symbolit eivät liity vaikkapa ihmisarvoon millään tavalla missään olosuhteissa. Myös rahan ja vallan suhde yhteiskunnan päätöksentekoprosesseissa on asia, joka vaatii jatkuvaa erityisvalvontaa.

Taide on mekanismi, joka käsittelee ihmisten välistä ymmärtämystä siitä, keitä ja miksi me olemme. Sen tärkein pyrkimys on mahdollistaa yksilö toimimaan vapaana valmiiksi rakennetuista laatikoista ja historian kahleista. Tästä näkökulmasta katsottuna taide on erottamaton osa myös demokratian ydintä. Toisaalta tuntuu siltä, että taide on monissa yhteyksissä sulautettu ikäänkuin synonyymiksi viihteen kanssa. Sitä se ei missään nimessä ole.

Viihde käsittelee ihmismielen viihtymisen mekanismeja. Ja koska ihminen viihtyy yleensä olosuhteissa ja ajatusmaailmassa, johon on jo valmiiksi tottunut, ihmisen viihdyttäminen ei lähtökohtaisesti edellytä kannanottoa siihen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Esimerkiksi Stand up -viihdyttäjän ensisijainen tarkoitus on saada ihmiset nauramaan. Samoin kuin muusikkoviihdyttäjän tarkoitus on saada ihmisen ihokarvat nousemaan pystyyn vaikuttavilla soinnuilla. Helpoiten tämä tapahtuu hyväksikäyttämällä maaperää, joka on viihdytettävälle jo valmiiksi tuttu.

Mutta miten tämä kaikki liittyy Colosseumiin ja synkistelyyn, joista oli aiemmin puhe?

Mitä arvomaailmaa kukin haluaa edistää? Olenko taiteilija vai viihdyttäjä? Valitsenko tietoisesti käyttäväni elämän energiani passiivista tyhjänhohottelua kannattavalle kulttuurille? Vai kannatanko progressiivista ajattelua, joka pyrkii aktivoimaan aivot löytämään huumoria ja ennen kaikkea elämänviisautta myös sieltä, missä sitä ei tiennyt aiemmin olevan?

Valitsenko tekeväni kivoja biisejä, joista on helppo pitää? Vai valitsenko pyrkiväni tiivistämään musiikkiini sen, mitä todella olen ja mitä ajattelen?

On hankala puntaroida näitä asioita täysin "synkistelystä" vapaasti, koska vaikka asetelman ei välttämättä tarvitse olla viihteen, taiteen ja talouden realiteettien kesken mustavalkoinen, se ei myöskään ole missään tapauksessa harmaa.

Taiteen areenalla asiat konkretisoituvat elämän äärilaitojen kautta. Edustamme kukin äärimmäistä otantaa ns. marginaalista, ts. vähemmistöstä. Vain itse tunnemme oman tilanteemme, pyrkimyksemme ja näkökulmamme henkilökohtaisella tasolla. Jo siitäkin syystä, että käsityksemme maailmasta on yksilöllisten elintemme ja hermostomme takia aina subjektiivinen. Keskiarvoista ihmistä ei ole! Meillä jokaisella on oma yksilöllinen rytmimme.

Tästä yksittäisten ristiin lyövien rytmien dynamiikasta syntyy kokonaisuus, jota kutsumme yhteiskunnaksi, yhteisöksi, ihmiskunnaksi jne. Lyömme samaan rumpuun. Vaikutamme toinen toisiimme olemalla kaikki niin kovin erilaisia, mutta kuitenkin toisaalta niin samanlaisia. Löydämme toisiimme vaikuttamisen koko väripaletin vasta sitten, kun lakkaamme pyrkimyksestä sovittaa ajatusmaailmamme miellyttämään "keskiarvoista ihmistä".

Voimme värittää koko väripaletilla vain silloin, kun hyväksymme edustavamme kaikki vähemmistöä, jonka täyttä etua ei suojaa vielä yksikään kirjoitettu laki. Yksilöllisyyden hyväksymisen ja ymmärryksen kasvun myötä vasta paljon myöhemmin tulee hetki, kun muutamme lakeja eduskunnassa, totuttuja tapoja työyhteisössä, harrastepiireissä ja muissa arjen tilanteissa.

Taide on se voima, joka kykenee toimimaan hallitusti alueella, jota ei ole vielä kirjattu lakiin. Toki kompromissejakin tarvitaan ihmiselämässä. Kompromisseja tehdään kuitenkin vain neuvottelutilanteissa. Taide ei ole koskaan neuvottelutilanne. Taide on totuus. Taide on vapaus. Taide on sinä ja minä, ja sellaisena demokratian ydin.

Jos taiteelta riisutaan etuoikeus olla tekijänsä ääni äärimmäiseltä äärilaidalta, äärimmäisestä vähemmistöstä, tulee siitä viihdettä, ja tekijästä, englanniksi ilmaistuna, "sell out".

Hyvä niin. Mutta entäpä se Colosseum?

Taide muodostaa leijonanosan ihmiskunnan kulttuuripääomasta. Kulttuuri on ihmisen syy olla. Se on ihmiskunnan kollektiivinen rytmi. Tässä rytmissä taiteilijan tehtävä on herättää. Ei hypnotisoida uneen, jossa rytmimme keskiarvoistuu, tasaantuu, ja ihmiskunta taantuu. Ihmiskunnan muistikapasiteetti ja ymmärrys on aina yksilöidensä summa. Taiteilijan velvollisuus on haastaa ihmismieli muistamaan betoninvaluutaidon tärkeys niinäkin aikoina, kun betonirakentaminen on itsestäänselvyys.

Tarvitsemme jatkuvasti uusiutuvan ajan, jossa käsitys yksilön arvosta ja uniikista kokemuksesta keskellä elämän pelikenttää, nousee päivä päivältä merkittävämpään ja alati tarkentuvaan rooliin. Tämä ajatus hylkii kaikkea ihmispalvontaa sen monine muunnelmineen. Se asettaa meistä jokaisen jalustalle omana korvaamattomana itsenämme. Emme tarvitse toista keski-aikaa. Tarvitsemme ihmisen parhaan ajan. Nyt ja tulevaisuudessa.