Vanhemman “oma aika” on rihkamaa
Isäni tarvitsi paljon omaa aikaa. Vaikka muistan ikävöinnin hänen ollessaan muualla, muistan myös, että hän oli rakas (ja normaali) isä. Oli normaalia, että muu perhe kantaa päävastuun ja isä osallistuu silloin, kun hänelle sopii.
Suoraa puhetta, mutta en tuomitse. Olemme aikamme ihmisiä kaikki.
Menneen ajan isät
Ymmärrän nyt omien pienten lasteni kautta ja myös perhekulttuurin muutoksen tiedostaen, että aiemmin isille oli luontevaa kantaa kortensa kekoon lastenhoidossa ehkäpä hieman kevyemmällä otteella kuin monesti nykyään tuntuu olevan tapana. Isyys tittelinä taisi kantaa eilen pidemmälle kuin tänään?
Toisaalta tuntuu siltä, että edelleen isän “oma aika” on eri arvoista kuin äidin. Kaikki vanhemmat toki omasta maadoittumisajasta joskus nauttisivat. Mutta isät erityisesti. Puhumattakaan luovista persoonista tai uratykeistä, joille itseys tulee ensin ja muu elämä vasta sitten. Eikö vain?
Huoleton lapsuus
“Oman ajan” konsepti on erikoinen. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä mutkikkaammalta se tuntuu.
On rentouttavaa saada pieni hengähdystauko intensiivisyydestä, mikä pienten lasten hoitamiseen liittyy. Mutta toisaalta ei vanhemman omalla ajalla lasten elämä pysähdy tai perustarpeet muutu.
Omista tärkeistä “oman ajan” haaveistani herään todellisuuteen tehokkaasti palauttamalla mieleen yksinkertaiset tosiasiat.
Lasta ei kiinnosta aikuisen haaveet kahvihetkestä tai päivätorkuista. Puhumattakaan urasuunnitelmista ja muista ambitioista. Lapsi tarvitsee läsnäoloa. Ja tämän toteutumiselle on rajattu aikaikkuna, joka umpeutuu suhteellisen nopeasti lapsen kasvaessa.
Ei ole lapsen syy, että aikuinen väsyy tai joutuu ehkä luopumaan asioista, mitkä ennen olivat tärkeitä.
“Tärkeä” on suhteellinen käsite, jonka sisältö riippuu näkökulmasta ja ymmärryksestä.
Huolettoman lapsuuden turvaaminen lienee vanhemmuuden koko idea. Ehkä tämän sisäistäminen on myös vanhemmaksi kasvamisen kynnys? Se hetki, kun viimeistään oma lapsuus jää taakse. Haikeaa? Ehkä sitäkin. Mutta myös raikasta ja voimaannuttavaa.
Vanhemman “oma aika” onkin lopulta vain rihkamaa ilman sen syvempää arvoa. Jos sellaiseen mahdollisuus aukeaa, niin kiva. Jos ei, niin sitten oikeasti tärkeät asiat hoidetaan ensin ja muu siirretään sivuun.
Eikä se niin vaarallista ole, jos välillä ärsyttää isomminkin. Aikuinen on aikuinen. Ja vanhemman tulee olla vanhempi; olla läsnä, leikkiä, opastaa ja antaa turva.
Kaikki tämä voi toki olla helpommin sanottu kuin tehty. Mutta sanottu nyt ainakin. Ehkä siis kohta myös tehty...