Onko ihmisarvo sittenkin ansaittava?

Tämän kirjoituksen aihe on vastenmielinen ja melkein jätin sen julkaisematta. Olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka palaavat asiaan vielä keskustelun päätyttyä, jos aihe jää vaivaamaan. Asioilla on väliä.

Mielenosoitus

Keskisormi

Ihmisarvoa puolustavaksi profiloituneelle sivulle postattiin kuvakollaasi rasistisesta mielenosoituksesta. Kuvissa näkyy kourallinen ihmisiä osoittamassa mieltä sellaisten arvojen puolesta, joiden he kokevan olevan uhattuna.

Kuvakollaasi on huvittava ja suorastaan kannustaa pilkantekoon, sillä paikalla ei ole juuri ketään. Tällaista kokoontumista on helppo pilkata, sillä tuntuu siltä kuin kokous olisi ote parin ihmisen puuhastelusta, joka ei ota kantaakseen toivottua hedelmää.

Kyseiset mielenosoittajat olivat ilmiselvästi liikkeellä rasistisin motiivein. Lisäksi myöhemmin keskustelun viritessä opin, että ainakin osa heistä oli ollut osallisena äärimmäisen vastenmielisin keinoin toteutetussa hyökkäyksessä Pride-kulkuetta kohtaan. En tuntenut mielenosoittajien taustoja sen enempää, mutta kommenttiketjusta poimimistani anekdooteista päättelin, osa heistä saattoi kärsiä myös jonkinlaisista mielenterveysongelmista. Nyt näille ihmisille naurettiin porukalla vedet silmissä.

PArempaa maailmaa kohti ilman hukkaenergiaa

Vaikka kyseisen mielenosoitusjengin arvo- ja ajatusmaailma on hyvin erilainen kuin minun, alkoi mielessäni kuohua postauksen nähtyäni lähinnä pilkalliset kommentit sekä ylipäätään se, että nämä kuvat oli jaettu vain tuota pilkkaamistarkoitusta varten. Muuta, saati rakentavaa funktiota kuvien jakamiselle on vaikea löytää. Niiden julkaiseminen ei varmasti muuttanut mielenosoittajien maailmankatsomusta, eikä se myöskään kehittänyt kuvia kommentoineiden ihmisten ajattelua.

Lähinnä tarkoitus oli herätellä joukkohenkeä äimistelemällä meistä poikkeavia ihmisiä ja pitää hauskaa heidän kustannuksellaan muutaman nokkelan kommentin verran. Ehkä postaus ei aiheuttaisi tämän enempää energian hukkaa, mutta mikseipä se voisi myös potentiaalisesti omalla pienellä panoksellaan lietsoa hamaan tulevaisuuteen jatkuvaa nokittelua sen suhteen, kuka toista osaa osuvammin pilkata. Missään skenaariossa lopputulos ei olisi ylevä.

Niinpä kirjoitin kommentin, jossa kyseenalaistin, voiko ihmisiä pilkkaamalla saavuttaa hyviä asioita maailmassa, olipa pilkan kohde kuka tahansa. Muutama kannatti mielipidettäni, mutta yhtä moni totesi, että “sitä saa mitä tilaa”. Pari kommentoijaa totesi myös, että nauru on kuulemma erinomaisen hyvä ase rasistista ja muuta tuhoisaa toimintaa vastaan.

Sitä saa mitä tilaa

Se, että ihmisiä pilkkaamalla ja halventamalla kitkettäisiin rasismi ja muutettaisiin maailmaan parempaan suuntaan, ei tuntunut lausumalta, jonka voisin jättää kaikumaan bittiavaruuteen ilman vastinetta.

Ajatus siitä, että toisiamme pilkkaamalla muuttaisimme toistemme ajatuksia positiiviseen suuntaa, on harhainen. Hyväntahtoinen pilkka ja leikinteko ovat totta kai asiat erikseen, mutta ns. vihamiehen pilkkaaminen tuskin koskaan on johtanut siihen, että pilkan takia hänen arvomaailmansa muuttuisi vähemmän vihattavaksi. Lopputulos lienee useimmiten täysin päinvastainen; viha kasvaa ja konflikti eskaloituu. Käytän sanaa vihamies siksi, että selkeästi kyseisen postauksen kommentoijien keskuudessa asetelma oli tämä.

Oli erikoinen asetelma todistaa ihmisiä haukkumassa rasisteja aivan kuin he eivät olisi ihmisiä. He olivat vain rasisteja ja “saivat, mitä tilasivat”. Kommentoinnin laadusta päätellen, noin yleisesti ottaen, kyseiset olennot eivät juuri ihmisarvoa ansainneet.

Aivan kuin ihmisarvo olisi jotain sellaista, mikä ansaitaan…

Maailma on monimutkainen paikka ja ihminen monimutkainen organismi. Miksi joku oppii vihaamaan ja toinen rakastamaan? Tätä voimien vuorovetoa ovat monet minua viisaammat selvittäneet. Harvoin kuitenkaan hedelmällisiä tuloksia keränneet pilkantekoa työkalunaan käyttäen.

Yhä vaan kärsivällisempää sitoutumista ymmärtämisen haastaville reiteille toivoen,

Elias

Tee parhaasi ja luota elämään

Kyky purkaa kehossa ja ajatuksissa olevaa painetta on ihmisen toimintakyvyn kannalta välttämätön. Siinä missä painekattilan painetta tasataan venttiilillä, ihminen tasaa painetta tekojensa kautta. Mikä mieltä askarruttaakaan, saa uuden muodon, kun asian saa artikuloitua ulos tavalla tai toisella. Päänsisäisten asioiden muovaaminen joksikin konkreettiseksi käynnistää ketjureaktion, jonka lopputulos on parhaimmillaan vapautuminen noiden asioiden aiheuttamasta stressistä.

Psykologista väkivaltaa vastaan. Tietoiseksi tunnesiirtymistä.

Tunnesiirtymä toimii ihmisten välillä parhaimmillaan kuin parantava lääke tai pahimmillaan kuin hitaasti terveyden rapauttava virus. Vertaus virukseen on osuva, sillä tunteet siirtyvät helposti alkuperäisestä kantajastaan välillisesti myös muihin ihmisiin. Onkin hyvin mahdollista, että siinä missä “virustartunnan” saanut ihminen on immuuni virukselle säilyttäen toimintakykynsä ainakin näennäisesti, hänen lähellään olevat ihmiset oirehtivat.

Kasvu alkaa kieltäytymällä

Aivot ovat tavallaan kuin lihas, joka toimii rasituksen ja levon välisellä vuorovaikutuksella. Esimerkiksi oppimisprosessi tapahtuu niin, että ensin aivoja rasitetaan käyttämällä niitä uuden asian opetteluun, jonka jälkeen aivojen annetaan rentoutua. Tarvitaan kudoksen stimulointi ja palautuminen, jotta kudos alkaa reagoida ja sopeutua. Evoluution perusmekanismi.

Supercell ja SRV runnovat röyhkeästi naapuriin. Helsingin kaupunki tukee.

Korvausvaatimuksen vastaus ei yllättänyt. Työ oli kuulemma tehty lupien mukaisesti. Tietokoneen kovalevyjen alle laitettaviksi oli kyllä jaettu 4 kpl pieniä kumipaloja ennen töiden alkamista, mutta ihmisen kohonneella stressitasolla ei ole arvoa edes korvatulppien jakamisesta aiheutuvan kuluerän vertaa. Inhimillinen elementti ei ole suojauskohde rakennustöissä.

Kiusaamiselle STOP tai maapallo tuhoutuu!

Keskustelua täytyy kyetä käymään ilman, että toista ihmistä halventaa ja haukkuu. Ei siksi, etteikö toisen esittämä raivostuttava mielipide voisi olla joskus myös ihan oikeasti virheellinen. Ei siksi, etteikö joskus itsekin olisi väärässä. Eikä myöskään siksi, että kohteliaisuus olisi kaikissa tilanteissa itseisarvo. Ei ole.

Suomalainen kasvutarina

On siis olennaisen tärkeää, että meillä on tukipalveluja tarjolla ihmisille silloin, kun he niitä tarvitsevat. Niiden hyödyntämisestä pitäisi tehdä aina vaan helpompaa. Tukivaroja ei tule leikata, sillä kestävin kasvu syntyy siitä, että ihmisistä pidetään huolta. Pintaa raapaiseva, trendikäs ja omavoimaisuushuuruinen kasvupöhinä ei poista sitä tosiasiaa, että todellinen pääoma on aina lopulta ihminen itse. Ja ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua.

Sopivat kengät

Pysähtyminen voi olla niin pelottava asia, että silmien sulkeminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Kunnes eteen tulee niin suuri kriisi, että jatkaminen samalla tavalla ei ole mahdollista. Motiivien todellisen muodon hyväksyminen avaa näkökenttään avaran tilan, joka pelottaa tyhjyydessään, mutta inspiroi mahdollisuuksissaan. Voi löytää itsensä, ehkä vasta ensimmäistä kertaa. Kuin syntyisi uudelleen.

Maamme

Meille ihmisille ei ole olemassa parempaa paikkaa kuin tämä pieni pallo, jonka yhdessä jaamme. Jotta saamme sen kukoistamaan meille kaikille, pitää meidän tietysti tunnustaa asuinpaikkamme hämmästyttävä potentiaali, mutta myös se, että kaikki ei ole nyt aivan hyvin. Sen tunnustettuamme ja oikeat johtopäätökset tehtyämme, tämä pieni pallo kyllä lunastaa lupauksensa ja antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme.

Treffivirasto

Treffivirasto ylläpitäisi tietokantaa sinkuista. Kansalainen voisi tehdä esittelyprofiilin itsestään, ja virasto pyrkisi saattamaan samanhenkisiä ihmisiä toistensa tietoisuuteen ympäri Suomen. Treffivirasto voisi myös järjestää parisuhdekoulutusta, yleisiä ihmissuhdetaitokursseja, teemapäiviä, tempauksia, ja tarjota vaikka taloudellista tukea ensitreffien läpiviemiseen. Jos hengenheimolaisten välimatka toisiinsa olisi kohtuuttoman pitkä, voisi virasto myöntää matkakorvauksia deittailun mahdollistamiseksi.

Sinkku ;)

Nettitutustuminen siis toimii, ainakin jossain määrin. Sen edellyttämä energiamäärä (ainakin omilla ominaisuuksillani varustettuna) on kuitenkin melko kohtuuton. Jo pelkkä profiilien selailu käy työstä. Puhumattakaan tapaamisesta, jota tyypillisesti alustetaan ankaralla pohjatyön tekemisellä, muutamalla viestillä, varovaisen toiveikkuuden herättelyllä ja lopulta jutellaan niitä näitä tunti pari. Vain sen toteamiseksi, että 99% kohtaamisista ei herätä yhteistä intoa jatkaa pidemmälle.

LOW Festivaali 2015 -kompromissittomuuden juhla

Nyt pari päivää tapahtuman jälkeen olo on edelleen seesteinen. Tuntuu siltä, että ainakin omassa elämässäni arjen rutiinit (kaikessa hyvässäkin, ei pelkästään huonossa) vähitellen tylsistyttää ja hämärtää näköalan siihen, mitä me ihmiset todella olemme luovina olentoina. LOWn kaltainen kokemus on kuin reset-painike, joka kalibroi suuntimen uudelleen ja palauttaa kuvan terävyyden.